En ole koskaan täysin ymmärtänyt filosofian kiinnitymistä niin vahvasti vanhoihin klassikoihin (antiikki, keskiaika, valistus jne.), vaikka ymmärränkin ajatuksen, että historiallisissa teoksissa on jo esitetty suuri osa yhä nykyäänkin relevanteista ajatuksista. Kantin, Platonin tai Descartesin teosten tutkiminen vuosisatojen jälkeen tuntuu hölmöltä - miksei sen sijaan tutkittaisi näistä tehtyjä, paranneltuja ja kehitettyjä, moderniin aikaan sopeutettuja versioita.

Luultavasti en vain ymmärrä jotain ideaa tämän taustalla, taikka sitten modernien versioiden tekeminen on turhaa työtä tai "poliittisesti hankalaa" (kuka nostettaisiinkin framille sen jälkeen, jos Platonin teokset jätettäisiin arkistoihin).

Klassikoiden lukeminen on kuitenkin ihan hauskaa välillä. Platonin teokset III:sta lukiessa osui silmään Sokrateen sanat, jotka eivät olleet kyseisen dialogin pääasia, mutta toimivat nykypäivään osuvasti:

"Väärää on se, ettei tee eroa väittelyn ja filosofisen keskustelun välillä. Edellisessä tapauksessa saa pilailla ja virittää ansoja parhaansa mukaan, mutta keskustelussa on oltava tosissaan. Keskustelukumppania on tuettava ja hänelle on osoitettava vain ne erehdykset, jotka ovat hänen omaa tai hänen opettajiensa syytä. Jos menettelet näin, keskustelutoverisi syyttävät hämmennyksestään ja epätietoisuudestaan itseään eivätkä sinua: he pyrkivät seuraasi ja rakastavat sinua, mutta vihaavat itseään ja pakenevat filosofian turviin tullakseen toisenlaisiksi ja vapautuakseen entisestä olemuksestaan. Jos taas menettelet päinvastoin - niin kuin useimmat tekevät - joudut päinvastaiseen tulokseen: sen sijaan että tekisit oppilaistasi filosofeja, saat heidät vanhempina vihaamaan filosofiaa.

Jos otat neuvoni varteen, luovut vihamielisestä ja riidanhaluisesta asenteestasi --."

Platon, Thesleff, H. & Itkonen-Kaila, M. (1999). Teokset: Kolmas osa, Faidon ; Pidot ; Faidros ; Parmenides ; Theaitetos. Helsingissä: Otava.